Kun asioista puhuu ääneen, henkinen painolasti kevenee. Sama pätee myös epävarmuuksiin. 

Olen viime aikoina puhunut, käsitellyt ja mm. analysoinut itseäni, käytösmallejani varmaan koko elämäni edestä ja luulen, että koko prosessi on vasta alussa.

Sen olen kuitenkin oppinut että puhuessa ääneen asioista, joita häpeää tai joista kokee epävarmuutta,  et anna niiden enää rajoittaa elämääsi, tai määrittää arvoasi ja siten niiden valta omassa korvien välissä myös pienenee.

Eräs ystäväni kommentoi jokin aika sitten instagramissa kuvaani "what, tyyppi hymyilee!". 

Toinen laittoi eilen viestiä "Mä tykkään, kun olet aito hönö itsesi, sun parantunut itseluottamus tuntuu. Se on se kaikista kauneinta, kun oot ylpeästi oma itsesi".

Vielä vuosi pari sitten, en olisi voinut kuvitellakaan hymyileväni kuvissa, saati laittavani someen kuvaa naama irveessä, alaviisto selfie triplaleualla - kuten insta stooreissa on viimeaikoina vilahdellut.

Olen toki edelleen epävarma aknearpien koristelemasta ihostani ja välillä tulee niitä päiviä, kun tuntuu, että näyttää enemmän tai vähemmän perunalta. 

Se on täysin normaalia.

Pääasia, että osaa nauraa itselleen ja ryhtyy tekemään jotain niiden asioiden eteen, joita pystyy/haluaa kehittää, sekä oppii rakastamaan niitä puolia, jotka tekevät meistä meidät. 

Itsevarmuus ei välttämättä ole sitä, että kokee itsensä maailman hehkeimmäksi ilmestykseksi, vaan sitä, että tietää oman arvonsa.

Sinä olet ainoa ihminen, jonka kanssa vietät loppuelämäsi, joten sillä, miten puhut itsellesi/itsestäsi, on väliä.

Aina tulee olemaan kauniimpia, nuorempia, menestyneempiä, hauskempia ja fiksumpia tyyppejä. Aina. Se on fakta.

Mutta sinua on vain yksi, that's your super power.

SPORTY LOOK

Tiedättekö sen ihmistyypin, joka on kuin tuulahdus positiivista energiaa, joka tuo hyvän fiiliksen jo pelkästään kävellessään samaan huoneeseen?
Se on Taru ja tuo extrana pöytään vielä miljoonan dollarin hymyn, kotoisan pieruhuumorin, sekä ihanan tarttuvan naurunsa.
Taru sai eilen houkuteltua tämän mörököllin vihdoin ulos piilostaan ja käytiin kuvailemassa hiukan rennompaa ja sporttisempaa settiä.
Löydettiin pienen käppäilyn jälkeen näppärä spotti keskustan tuntumasta, jossa riitti valoa ja joka oli sopivan suojassa, sekä katseilta, että taivaalta uhkaavasti ripottelevilta pisaroilta.

Kuukausien tauon jälkeen kuvattavana olo on yleensä, kuin ajaisi ekaa kertaa ilman apupyöriä, silmät sidottuna ja takarengas olisi puhki.
Oli siis poikkeuksellisen rentoa palloilla Tarun kameran edessä,kun toinen tiesi tasan tarkkaan mitä teki ja onnistui jopa sisäistämään jo muutaman räpsyn jälkeen sen mikä omaa krantun puoleista silmääni miellytti ja ohjeisti sen mukaan. Ihan uskomaton taikuri, tuo akka.
Siihen päälle hyvät kuvausvehkeet ja homma oli purkissa nopeammin, kuin osasin kuvitellakaan.

Tajusin juuri, että en ole aikoihin panostanut uusiin vaatteisiin, ostanut mitään käytännöllistä, saati arkeen sopivaa, mutta treenivermettä tuntuu ilmestyvän kaappiin harva se viikko.
Kuvissa vilahtava treenitoppi, sekä leggingsit ovat Bombshell Sportswearin ja ai piru, kun tykkään tuosta setistä!
Korkea vyötärö, ihanan pehmeä, joustava materiaali, ja todella miellyttävä päällä.
Himotuslistallani top kolmosessa huutelevat myös täysin samanlaiset pöksyt, mutta sinivalkoisina - kukapa ei haluaisi pukeutua suomenlipuksi.
Jos jotain miinusta pitää sanoa, niin kyykkytreenin ja gaselliloikkien lomassa joudun todennäköisesti jossain vaiheessa treeniä ainakin kerran nostamaan pökiä takaa. En kuitenkaan siinä määrin, että se tuntuisi häiritsevän vauhtia.

VAPAAEHTOISESTI LAPSETON

Lapsena vastasin automaattisesti kysyttäessä, että haluan 2 tyttöä, kaksoset tietenkin..

Olin niin tottunut siihen, että siskostani on aina seuraa, olit sitten kotona, tarhassa tai naapurin Jorman synttäreillä. 

Vaikka oltiinkin silloin tällöin veljen kannustuksesta tukkanuottasilla, oltiin kuin paita ja peppu, kaikessa erilaisuudessamme.

Se, että tiesi ettei koskaan ole yksin, loi tietynlaisen turvallisuuden tunteen - yhteyden jonka toivoin muidenkin kokevan. 

Teini-iässä alkoi itää ajatus siitä, etten ehkä koskaan haluakaan lapsia. Että se automaattinen vastaus lapsista puhuttaessa, oli vain sanahelinää, jota luulin minulta odotettavan, koska näin naisenahan niitä lapsia "kuului" haluta. 

Parin kympin tienoilla aloin ymmärtää, että en ole kovinkaan äidillinen ihminen, vaikka perhettä ja ystäviäni rakastankin yli kaiken. 

Mainitessani ajatuksistani muille, rallattelivat he toistuvasti vanhaa virttä nimeltä "vielä se mieli muuttuu". 

Kaksikymmentäkaksi vuotiaana iski se tajuntaan, kuin kirves otsalohkoon.

Sitä oli silti vaikea myöntää, varsinkin itselleen, että oli ahdingossa - ajanut itsensä umpikujaan, koska oli vuosia elänyt vain toisen haluja ja toiveita varten sen sijaan, että olisin ollut rehellinen itselleen.

Oli juuri remontoitu koti, jonka naapurissa neuvolat, ala-aste ja tarha - oli mies, joka kosi. Mies joka halusi lapsia.

Tunsin itseni epäonnistuneeksi.

Ajattelin pitkään olevani jotenkin viallinen, varsinkin kun veljelläni on kourallinen mukeloita ja kaksoissiskoni suurin haave jo vaahtosammuttimen kokoisesta on ollut tulla äidiksi.

Vaikka olen nykyään suht sinut asian kanssa, myönnän, että välillä on tullut niitä hetkiä, jolloin olen kokenut tietynlaista riittämättömyyden tunnetta. Kokemusten kouluttamana sitä on pelännyt ihastua, pelännyt rakastua. Olisi niin kohtuutonta pyytää toista ihmistä joustamaan omissa haaveissaan, kun ei itsekään ole valmis sitä tekemään..

On toki surullista, kuinka moni tekee lapsia vain yhteiskunnan luomien paineiden/normien takia. 

On myös kamalaa, miten niin moni äidiksi henkisesti kykenemätön silti saa niitä lapsia. 

Itselläni on maailman ihanin perhe, joiden olemassaolosta kiitän joka päivä. 

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.

Parinkympin paremmalla puolella tajusin sen. Lapsi ansaitsee 100% - kaiken sen rakkauden ja huolenpidon,minkä itse sain lapsena. 

Ymmärsin, että en ole se ihminen, joka on valmis luopumaan omasta vapaudestaan, haaveistaan, toiveistaan, lapsen takia..

En silti koe itseäni itsekkääksi, enkä kylmäksi, saati huonommaksi ihmiseksi tai naiseksi, koska en halua lapsia. Olen nähnyt niin monia onnettomia pieniä ihmisiä, niin surullisia perheitä, että en toivo sitä kenellekään. Mielestäni jokaisen pitäisi miettiä tarkemmin mihin ryhtyy. 

Jos olet valmis antamaan 50% tai 70%, onko se tarpeeksi? 

Minä en ole oikea ihminen sanomaan kuka kelpaa äidiksi ja kuka ei, mutta en haluaisi, että kukaan pieni ihminen saisi yhtään vähempää, kuin mitä minä sain. Koska he ansaitsevat joka pirun prosentin.

NYE 2018

Olisi niiiiiiin paljon helpompi avautua jostain paskoista tinder treffeistä tai vaikka mielikuvituspoikaystävän valkoisista seksintappaja-tennissukista, mutta rehellisesti sanottuna, 2017 oli henkisellä tasolla yksi elämäni vaikeimpia vuosia. 

Kuljen useimmiten pärstävärkki virneessä, ja heitän kaiken huumorilla, joten ihan hävettää myöntää, kuinka moneen otteeseen sitä tulikaan vuoden aikana huutoitkettyä salilla, ajoittain junassa ja laittoman moneen otteeseen duunipaikan takahuoneessa.

On ollut vaikeaa katsoa peiliin ja myöntää itselleen, että ei olekaan enää niin vahva, että pystyisi kuittaamaan huumorilla ne takaraivoon kummittelemaan jääneet asiat - ennemmin tai myöhemmin täysi lasi kuohuu yli, ellei sitä tyhjennä..

Pitää vain kylmästi ottaa itselleen aikaa, puhua asioita läpi kaunistelematta, tehdä asioita joista nauttii, opetella hyväksymään ne asiat, joihin ei voi vaikuttaa ja yrittää olla itselleen armollisempi. 

Onneksi vuoteen mahtui paljon hyvääkin.

Olen selkeästi jotain elämässäni tehnyt oikein, kun olen saanut maailman mahtavimmat ihmiset/ystävät elämääni. Olen näistä jokaisesta pirulaisesta hyvin kiitollinen!

Sain myös erään tapauksen kannustamana kipinän tavoitteelliseen treenaamiseen, joka on ollut henkireikä viime kuukausina. Rakastan sitä tunnetta, kun saa jotain konkreettista todistetta siitä, että kehittyy, mm. tänään vedin viisi leukaa ja olin yhtä hymyä, koska en ole aiemmin saanut yhtään!  haha. Elämän pieniä iloja.. 

Opin myös kantapään kautta arvostamaan niitä asioita, joita pidin aiemmin itsestäänselvyytenä, kuten oma terveys. Kuinka upeaa on pystyä kävelemään, syömään ja liikkumaan ilman kipua. Asiat on loppupeleissä aika hemmetin hyvin. :) 

Miten teidän vuodenvaihde sujui? Millä mielin jätit 2017 vuoden taakse?

SaveSave

SAMSOE&SAMSOE

 Lähes jokainen vaaterekkini nähnyt henkilö on kommentoinut naurahtaen vaatevalikoimani värikkyyttä. Lähes kaikki rievut kun ovat sitä kirjavaa ja näyttävää, eli kotoisan mustaa. 

Kun tulin Kreikasta, iski hirveä pakkomielle lämpimiin neuleisiin, koska tämä jäätynyt pulkannaru palelee 24/7.. 

Helsingissä on muutamat kaupat jonne on aina yhtä vaarallista mennä ja niistä yksi on Samsoe&Samsoe. Heti tuon neuleen nähdessäni, tiesin sen olevan täydellinen kumppani nahkarotsilleni - en tosin tiennyt, että jälkimmäinen jäisi jäähylle aikaisen talven takia jo parin viikon päästä.. Punainen pirulainen on 55% merinovillaa ja 20% puuvillaa, jotka takaavat, että ohuudestaan huolimatta neule on hyvinkin lämmin.

Kuvien asussa vipelsin viikonloppuna I love me-messuilla - joka oli ainakin omalta osaltani vähän liiankin onnistunut reissu, ainakin jos aijon syödä seuraavat kaksi viikkoa muutakin, kuin kynsiäni.

Villakangastakki on R/H ikuinen lempparini, kumipökät taas uusi rakkaus Kreikan reissulta, Calzedonian myymälästä ja ylipolvensaappaat viime vuoden messulöytö, Pura Lopezilta. Popot on korkeasta korostaan huolimatta tosi hyvät jalassa. Tosin sunnuntaina, viiden tunnin köpöttelyn jälkeen saattoi päästä jo muutama perkele, kun päkiät huusi hoosiannaa.

Viimeisestä kuvasta tulikin mieleen vuosien takainen ilkeäksi tarkoitettu kommentti, jossa joku anonyymi päivitteli, kuinka muuten niin pienellä "tytöllä" voi olla niin iso pää. Oikeassa oli, pirulainen. Tässähän jää Bratzitkin kakkoseksi!